torstai 29. elokuuta 2013

Viimeinen blogipäivitys ja jälkimainingit

 

Terveppä terve lukijat!

Nyt olisi viimeisen blogipäivityksen aika tähän aiheeseen liittyen. Vyökokeet oli ja meni kesällä ja tahdoin tarkoituksella pitää hieman taukoa viimeisen blogitekstin kohdalla, jotta tunnekuohut hieman tasaantuisi. Nyt on aika kirjoittaa viimeinen päivitys Johannan sekä Jannen painostuksesta!

Päivää ennen vyökoetta matkustin Tampereelle Johannan luokse. Tällöin olin vielä autuaan tietämätön siitä mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Lähdimme Tampereelta ajamaan kohti Poria. Tein Johannan lähestulkoon hulluksi hokemalla vyötekniikoita, joita olin opiskellut edelliset viisi kuukautta. Yhtäkkiä tuntui etten muistakkaan enään mitään tekniikoista ja lievä paniikki alkoi vallata mieltä. Radiosta soitettiin satunnaisia kappaleita joista mieleen ei jäänyt kuin yksi... 'OneRepublic - Counting stars' ja kappaleesta etenkin lausahdus "Everything that kills me makes me feel alive" mikä vastasi hyvin tuolloista fiilistä ja olotilaa. 

Voisin sanoa että vyökoepäivä oli elämäni raskain, sekä stressaavin kokemus. Ensimmäisenä vyökoepäivänä hermoilemisen määrä oli valtava. Tuskin koskaan olen ollut yhtä hermona kuin tuona päivänä. Vyökoe oli todella rankka ja haastava kokemus. Fyysisen rasituksen määrä ylitti odotukseni ja kunto oli todella koetuksella. Onneksi sentään pahemmilta loukkaantumisilta vältyttiin vaikka paikat olivat kyllä koetuksella.

Kokeen jälkeen fiilis oli kuin olisi hypännyt laskuvarjolla kymmenestä kilometristä ilman varjoa ja flyygeli kainalossa. Olin helpottunut siitä tosiasiasta että olin yhä elossa. Toisaalta en seuraavina päivinä edes tajunnut että olin suorittanut jotain. Sen verran helpottunut olin siitä, että kärsimyksen aikakausi oli ohitse. Kokeesta jäljelle jäänyt kipu ja tuska seurasivat minua seuraavan viikon verran ja kävelyni muistutti lähinnä Dr. Housen ja kehitysvammaisen majavan risteytyksen liikehdintää. "Kipu on ystävämme" sanovat kamppailulajien harrastajat.


Kaikista vaikeuksista huolimatta sain ja saimme suoritettua mustanvyön vyöarvon. Uudet vyöt meille myönnettiin kesäleirin alussa Porin yyterissä. Kyllä luitte aivan oikein yyterin rannalla. Sin moo hapkido piti kesäleirinsä tuolloin yyterin rannalla. Oli hienoa käydä hakemassa vyö ja sertifikaatti suorituksesta, mutta samalla tunsin oloni todella eksyneeksi. "Minäkö mustavyö? Miten... Miksi? ei voi olla mahdollista!? " Minulle mustanvyön vyöarvo on koko elämäni ollut tavoitteena enkä voinut millään uskoa että olisin suorittanut sen.

Kuvassa kokeen pitäjät sekä mustanvyön kokelaat Eric Högland, Maarit Päällysaho, Lassi, sekä minä.


Nyt tavoitteeseen on päästy. Entä mitä seuraavaksi? Nyt olen avoin seuraaville haasteille jotka aion eteeni asettaa. Mutta tärkeintä on myös jakaa omaa lajitietoutta eteenpäin opettamalla muita harrastajia. Minua on opetettu, nyt minun on aika opettaa muita!

Kiitokset vielä Johannalle joka huolehti minusta vyökoepäivien aikana. Hän oli henkisenä tukenani koko tämän harjoittelun ajan ja se huipentui vyökoe viikonloppuun, jolloin minä olin todella rasittava. Kiitän sinua Johanna siitä että jaksoit minua jopa silloin kun revin hiuksia päästäni samalla kun verbaalisesti puukotin kaikkia ympärilläni ennen koetta. Olit tukenani silloin kun tarvitsin sinua ja olet tukenani edelleen.


Lopuksi vielä kuvia kokeesta:













Kiitos myös kaikille blogini lukijoille! Yllätyin suuresti siitä että ihmisiä oikeasti kiinosti lukea kun minä treenasin! Hyvää syksyä kaikille!